Osa minusta suree, vaikka et ollut minulle ikinä äiti, tai olit kai omallatavallasi, sellaisena kuin pystyit. Kumpa ymmärtäisit oman sairautesi, että olet pahasti sotkussa oman pääsi kanssa, kumpa ymmärtäisit että onni ei tule ulkoisista tekijöistä. Olit aina kateellinen, milloin naapurilla on enemmän rahaa, hienompi talo, ehjä parisuhde, josta kuitenkin tiesit että mies käy vieraissa, niinhän kaikki käy! Et osaa nauttia toisen onnesta, et edes minun. Tiedän sen nyt, olisit halunnut valjastaa minut narsistiseen exääni, vaikka tiesit miten kärsin. Vielä tänäpäivänäkään et hyväksy sitä että lähdin siitä murkyllisestä suhteesta, koska niin, sinun mielestä parempaa miestä ei voi olla. Hassua vain että nyt epäilet heti jotain vuosisadan kriisiä, nyt kun vihdoin olen tasapainoisessa ja rakastetussa suhteessa.
Mä en enää kestä sinua, en kestä ikuista negatiivisuuttasi. Sinulla on kaikki rakenne aineet tulla onnelliseksi, elää vielä hyvä ja rikas elämä. Mä en enään kestä kuunella ikuisia valheitasi, koko minun lapsuus on valheiden verkko. Tiedätkö että muullakin kuin valheilla voi kasvattaa lapsen. Tiedätkö että juuri sen takia mun on vaikea luottaa ihmisiin, pelkään että kaikki valehtelee, niinkuin sinä. Mä yritin auttaa, yritin olla hyvä tytär, mutta se ei ikinä riittänyt. Jossain vaiheessa on pakko tulla raja vastaan, mä en tarvitse sinunkaltaista ihmistä elämääni, mä en vain tarvitse. Mä haluan olla kerrankin itsekäs ja sanoa nyt riitti, mä haluan päästä eteenpäin ja jos mä haluan eteenpäin mun on irtauduttava sinusta. Koska pienikin sana sinulta saa minut pois raiteilta, koska sä näät asiat aina mustina. Elämä ei ole mustaa, siinä on myös niitä valkoisia ja harmaita sävyjä, ja usein niitä auringon keltaisia. Muistan lapsena sinun päiväkirjan, jossa väri tusseilla merkitsit sen päivän tunne tilan, jokainen päivä oli mustalla piirretty. Päivä jona käytiin Särkänniemessä, ajattelin että nyt punainen ilon tussi saa päiväkirjaan merkinnän, piirsit mustalla! Kysyin eikö punaista? Sanoit että ei. Ne oli niitä ekoja kertoja joina petyin, edes päivä minun kanssa ilman töitä ja huolia ei sinulle riittänyt, et edes halunnut nähdä mitään iloa kokoasiassa. Muistan kun iloitsin huomisesta, sinä tokaisit että en taida nähdä huomista päivää, et jaksa enään elää. Muistan kun lähdin kouluun, sanoit että et enään jaksa. Sitä mä kuulin niin monta vuotta, liian monta vuotta että tiedätkö, joskus ajattelin hakee köyden, laittaa sen sun kurkun ympärille ja puristaa. Huutaa että tätäkö sä tahdot! Mikset sitten jo kuole! Muistan ne lukuiset miehet jotka meillä kävi, turruin niihin miehien määrään. Jokaisessa oli joku vika, yksi meinas raiskata, yksi lähennellä, yksi tykkäsi minusta enemmän kuin sinusta....niin, ja päädyit sitten juurikin sellaiseen mieheen joka tykkäsi minusta, vähän liikaakin. Sinulle ei voinut sanoa että, mun persettä lääpitään, rintoja kourastaan aina ohimennen. Ei voinut, koska sinä sanoit että sellaisia miehet ovat. Päädyit mieheen joka oli naimisissa, mieheen joka aiheutti mulle aina oksennus refleksin. Tiedätkö mitä sain koulussa kokea, olin miestennielijän tytär, ja niinhän mä olen.
Petyin aina sinuun kun et pitänyt puoliani, et luottanut muhun edes hitusta. Et edes kotiavaimen vertaa. Vaikka itse olit epäluotettava, lääkkeiden ja liian paljon käytetyn kotikaljan kanssa. Mutta lääkkeethän ei tehnyt mitään ja eihän kotikaljaankaan tule prosentteja. Sun mielestä oli ihan normaalia, nähdä perhoisia, hahmoja kotona ja ulkona ja lukuisia muita juttuja. Sun mielestä oli ihan normaalia olla sekava! Tiedätkö että on tapahtunut liikaa, liian paljon pahaa että edes pystyisin rakastaan sinua. Ja tiedätkö sinun takia en osaa rakastaa, minulla on tunnevamma. Tunnevamma josta olen päättänyt päästä eroon, oppia tuntemaan oikein. Mutta se ei tapahdu sinun kanssa. Sinua mä tuskin tulen koskaan rakastaan. Pieni osa mun aivoissa, se pieni osa joka elää vielä lapsuutta niin rakastaa, jollain tavalla ja myös se osa saa joskus musta vallan ja koen surua. Mutta sitten avaan silmäni ja tulen tähänpäivään, mulla on perhe, vihdoin mulla on perhe. Tuon asian kun tajuan, en enään tunne sinua kohtaan mitään, vaikka oikeastaan sinua pitäisi ymmärtää. Sinun sairauttasi, että et ole omaitsesi. Mutta kuinka paljon ja kuinka kauan sairasta pitää ymmärtää ja auttaa? Sinä olet kuitenkin aina olosuhteiden uhri, sinä haluat rypeä siinä paskassa ja viedä siihen paska loukkoon kaikki muutkin. Sitten kun oikeasti haet apua, silloin sinulla on taas minut. Silloin kun tajuat asioiden oikeat puolet. Mutta mä kieltäydyn tulemasta sinne samaan paskaloukkoon sinun kanssasi. Jos et ikinä sitä tajua, niinkuin oletan, minua ei ole sinun elämässäsi. Apu lähtee itsestä, ja siitä että kantaa omat ongelmansa, myöntää että tarvitsen apua. Mikään raha, kivitalot, hienot autot ja materia ei sitä tuo. Noi kaikki helpottaa elämää, mutta jos olet sisältä tyhjä sä olet sitä aina.
M
